Teiniangsti ja miten sen voi voittaa

Dodih, jospa palaisin siihen, mitä tuli sanottua ensimmäisessä blogitekstissäni. Kirjoitin:

"Nääs, minulla ei aina ole ollut kovinkaan tervettä suhdetta ympäristööni ja muihin ihmisiin. Ala-asteella, murrosiän kynnyksellä, tapahtui monia asioita, jotka vääristivät maailmankuvani ja samalla kuvan itsestäni. Silloin aliarvioin täysin näiden asioiden vaikutukset elämääni, mutta nykyään minulle on suuri ihmetys, kuinka huonossa jamassa olen kenenkään (itsenikään) tajuamatta voinut olla, ja niin nuorena" 

On kai hyvä aloittaa siitä, että ala-asteen ensimmäiset vuodet olivat kivoja, yksinkertaisia. Minulla oli koulukavereita, läheisiäkin. Meidän koulussamme esiintyi jonkin verran kiusaamista, mutta se ei tuntunut pahalta kun oli ihmisiä joihin tukeutua. Loppua kohden asiat, tai pikemminkin ihmiset, kuitenkin muuttuivat perinpohjaisesti ja minä lensin kärryiltä.

Murrosikä ei kohdellut minua hyvin. En ole varma, muutuinko itse mitenkään dramaattisesti, mutta ympärilläni kaikki tuntui muuttuvan. Ihmiset, joiden kanssa olin vasta pari vuotta aikaisemmin vannonut, että "Yäk, mä en ainakaan koskaan rakastu tai mee naimisiin" ja että silloin olettamani vastakkainen sukupuoli on ällöttävä, alkoivatkin kiinnostua nuorten asioista ja käyttäytyä kuin emme olisi koskaan mitään sanoneetkaan. Tytöt alkoivat meikkaamaan ja käyttämään aikuismaisia vaatteita ja pojat muuttuivat jotenkin aggressiivisemmiksi ja paljon tietoisemmiksi siitä, mikä oli "in". Koulusta tuli teinidraamaa, joka oli täynnä eri klikkien välistä veljeilyä ja selkäänpuukottamista. En sopinut joukkoon, vaan olin vapaata riistaa kiusaajille.

Pahinta oli, että tuntui siltä kuin maailmassa olisi ollut vain yksi ikäiseni ihminen, joka ymmärsi ja hänkin asui kaukana (rispektiä, jos kyseinen henkilö sattuu lukemaan). Vanhempien ja muiden aikuisten kanssa puhuminen tuntui yhä useammin päätyvän riitaan, joten puhuin vähän. Aikuisten odotukset muita ja siinä samassa minua kohtaan muuttuivat: yhtäkkiä koulussa puhuttiin kukista ja mehiläisistä, suhteista ja kehon muutoksista, ja aina tietyllä holhoavalla, teennäisen ymmärtävällä sävyllä.

Minusta oli häväistys, että minun oli siedettävä se, että jokin nainen kertoi minulle meikkaamisvinkkejä koulussa ihan kuin alkaisin jonakin päivänä oikeasti meikata. Vielä pahempi häväistys minulle oli se, kun rivien välistä minulle vihjailtiin tulevaisuutta avioituneena lapsen vanhempana. Kun taas menin terveydenhoitajalle, hän "lohdutti" minua sanomalla, ettei minulla ole mitään hätää koska minusta kasvaisi varmasti "viehättävä". Hän kuitenkin oli väärässä, joten hah!

Koko homma haiskahti salaliitolta. En luottanut kehenkään, kaikista vähiten koulukavereihini jotka pettivät (kenties hyvin epärealistiset) odotukseni. Päädyin lopulta tekemään omat päätelmäni siitä, mitä ympärillä tapahtui, eikä näkemykseni ollut valoisa. Tulin siihen tulokseen, että ihmiset ovat paskoja, todella paskoja. Harvoja ja valittuja lukuunottamatta he olivat minulle vajaamielisiä, typeriä lampaita, jotka teeskentelivät ja pettivät peittääkseen heikkoutensa. Ihminen oli lajina minulle virus, joka tuhoaisi itsensä ja koko maailman. Olin päättänyt olla hankkimatta kavereita yläasteelle, koska päätin etten tarvitse niitä. Olin kaksitoistavuotias, joka haaveilin ihmiskunnan tuhosta.

Tuolloin minulle tuli pakkomielle aitoudesta ja luonnollisuudesta. Kaikki sellaiset asiat, jotka rajoittivat käytöstäni, olivat pahoja. Ihannoin muuta eläinkuntaa ja sitä, miten vapaita muut eläimet olivat luonnontilassaan. Halusin olla mikä tahansa muu kuin ihminen ja inhosin syvästi käsityksiä, joita muilla oli luonnosta ja eri eläimistä: nautin syvästi siitä, kun pääsin kertomaan raakoja totuuksia ja halusin ihmisten näkevän, kuinka mitättömiä he olivat. Olin ylimielinen, härskiyttään korostava ja anteeksipyytelemätön nihilisti vähintään neljään- tai viiteentoista ikävuoteen asti.

Miten asia sitten korjaantui? Kai se alkoi siten, että suunnitelmani pysyä yksinäisenä sutena meni reisille mahdollisesti jo ihan ensimmäisenä päivänä yläasteella. Sain uusia koulukavereita, eikä minun edes tarvinnut enää juurikaan pelätä koulukiusaamista, koulussani oli reiluja opettajia ja mukava ilmapiiri. Teiniangsti ei parantunut heti, mutta otollisten olosuhteiden ansiosta perusluottamukseni ihmisiin ja ihmisten luomiin rakenteisiin palautui vähitellen.

Tärkeää oli myös nähdä, kuinka värittynyt ja vääristynyt kuva minulla oli siitä, mitä on olla luonnollinen ja aito. Aloin näkemään ristiriitoja siinä, miten näin ihmiset ja muun eläinkunnan -- ymmärsin, miten outoa on ihannoida eläinten luonnollisuutta ja turmeltumattomuutta ja samaan henkeen tokaista, että ihmiset ovat "vain" eläimiä. En enää voinut ymmärtää, miten joskus saatoin olettaa ihmisten luomusten ihmeellisyyden katoavan siitä, että ivallisesti osoitin eläinmaailmasta vastaavanlaisen.

Kun aloin oikeasti vertailemaan ihmisten ja ihannoimani luonnon yhtäläisyyksiä ilman jatkuvaa tarvetta etsiä tekosyitä sille, miksi koskematon luonto on kaikessa parempi, aloin nähdä yhä mielenkiintoisempia asioita meistä ihmisistä sekä muusta maailmasta. Aloin arvostaa ihmisten monimuotoisuutta ja kekseliäisyyttä uudella tavalla. Ymmärsin sen, miksi ihmiset valehtelevat, tekevät rajoituksia ja muuttavat tapansa muiden mukaisiksi, eikä syynä ollut se, että ihmiset olisivat tavallista heikompia. Tekeväthän useat muutkin eläimet samoin! Olosuhteiden armosta olemme vain sattumoisin kehittyneet tällaisiksi ja muodostaneet mitä ihmeellisimpiä, monimutkaisimpia sosiaalisia sekä aineellisia rakenteita.

Tulin siihen tulokseen, että me ihmiset olemme varsin mielenkiintoisia, erikoislaatuisia eläimiä muiden joukossa. Eikö muka ole suorastaan uskomatonta, miten taitavasti jotkin eläimet voivat taitavasti ohjailla, tyydyttää, huijata, auttaa, muovata, hyväksikäyttää, tuhota ja synnyttää muita oman ja muiden lajien edustajia? Minusta se on kutkuttavaa, kaikessa julmuudessaankin. Saa haukkua kyynikoksi, kun en muuttunutkaan ääripessimististä äärioptimiseksi idealistiksi, mutta ainakaan en ole enää angstaava teini.