tiistai 24. elokuuta 2010

Havaintoja

Tämän blogikirjoituksen pääasiana on eräs havainto ihmisten sosiaalisesta elämästä, joka on minusta erityisen tärkeä, mutta ilmeisesti vähemmälti tiedostettu. Nimittäin, vaikka yleisesti tiedetään, että ihmisen pääkoppa on suuri sekamelska ja mahdollisesti suuri Pandoran laatikko, niin erityisesti seksuaali- ja sukupuolikäyttäytymisen monimutkaisuus ja monimuotoisuus silti aliarvioidaan häkellyttävän usein.

Aromanttisena, sukupuolineutraalina aseksuaalina olen tehnyt monenlaisia havaintoja itsestäni ja muista ihmisistä. Erityisen voimakkaita ahaa-elämyksiä on tullut, kun olen päässyt seuraamaan ihmisiä, jotka kaikki poikkeavat jotenkin tunnustetusta valtaväestöstä, mutta eri tavoin. Esimerkkinä voisi mainita Elävä kirjasto -tapahtumat, joihin osallistuu hyvin erilaisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Toisena, hieman kapeampana esimerkkinä voisi mainita heinäkuussa järjestetyn AVEN-miitin, jossa tapasin muita aseksuaaleja ja jossain aseksuaalisuuden ja seksuaalisuuden välillä olevia ihmisiä. Näkemäni perusteella eritoten useita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia yhdistää se, että vaikka he ovat enemmän kuin vähemmän ehyitä ihmisiä, heitä pidetään jotenkin vajavaisina tai riittämättöminä.

Joten, teen nyt väitteen, jonka arvelen havaintojeni perusteella olevan totta ja jonka toivoisin olevan itsestäänselvyys: muun muassa seksuaalinen suuntautuminen, romanttinen viehätys ja seksuaalinen halu ovat toisistaan tietyssä määrin itsenäisiä osia, joiden toiminnot ja tuotokset eroavat toisistaan vaikka ne ovatkin toisiinsa tiiviisti kytköksissä. Yhden osan eroavaisuus totutusta standardista ei ole mahdotonta, eikä se myöskään välittömästi tee ihmistä vajavaiseksi. Itse asiassa, jopa niinsanottujen normiheteroiden koneistoissa on valtavia yksilöllisiä eroja, mutta ne eivät usein tule esille eikä niitä kyseenalaisteta samalla tavalla kuin selkeämmin vähmmistöön kuuluvien. Tosin, niitä usein vähätellään ja pidetään yleisesti ottaen vikoina, mikä on minusta yhtä traagista kuin selkeästi vähemmistössä olevien ihmisten syrjintä.

Se, miksi asiaa ei minusta ymmärretä tarpeeksi laajalti, on esimerkiksi se, että useat ihmiset eivät näytä tunnistavan seksuaalisen suuntautumisen, seksuaalisen tarpeen, ja romanttisen viehätyksen eroavaisuutta. Romanttisella viehätyksellä en tarkoita persoutta kynttiläillallisiin ja kukkakimppuihin, vaan taipumusta ja halua parinmuodostuskäyttäytymiseen, joka useimmiten edeltää pariutumista muttei välttämättä vie pariutumiseen. Seksuaalinen tarve sanelee sen, kuinka vahvasti henkilö tahtoo ja tarvitsee seksiä ja seksuaalinen suuntautuminen sen, minne seksuaalinen tarve kohdistuu.

Vaikka termistöstä on ollut aikojen ohella kiistaa, aseksuaalisuus seksuaalisena suuntautumisena tarkoittaa kaikista yksinkertaisimmassa merkityksessään sitä, että oli henkilöllä sitten seksuaalinen tarve tai ei, halu ei kohdistu kehenkään tai mihinkään. Minä olen aromanttinen aseksuaali, joka ei havaitse itsessään seksuaalisia tarpeita: tämä tarkoittaa, että en ole viehtynyt mihinkään sukupuoleen seksuaalisesti enkä tahdo osaa enkä arpaa parinmuodostukseen. Minä kuitenkin kuulun aseksuaalien joukossa vähemmistöön, sillä aseksuaalien yhteisöissä tehtyjen kyselyjen mukaan valtaosa kokee tarvetta parinmuodostukseen, vaikka heiltä puuttuu seksuaalinen viehtymys johonkin kohteeseen, mikä tekee heistä bi-, pan-, poly-, hetero-, tai homoromanttisia aseksuaaleja. Osalta puuttuu halu seksiin, osa suorastaan kokee seksin vastenmieliseksi, osalla halu taas on vaikkei se kohdistukaan minnekään.

Romanttisten aseksuaalien kanssa keskustelu on johtanut siihen, että vaikken itse koekaan sitä, ymmärrän nyt, että parisuhteessa oleminen tuottaa sellaisesta nauttivalle omat hyvänolontunteensa, joiden äärimmäinen kohokohta ei  todellakaan ole seksi. Aiheesta hieman sivuten, olen oman sukupuolineutraaliuteni tunnustamalla ja naisten sekä miesten kanssa yhteydessä olemisen seurauksena ymmärtänyt sen, että ihmisten olo on yleensä parempi, kun he voivat käyttäytyä oman sukupuoli-identiteettinsä mukaisesti.

Monimutkaista, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö samankaltaista monimuotoisuutta löytyy "tavallisista" seksuaaleistakin. Luulen, että joku voisi kuvitella muodostavansa parisuhteen naisen tai miehen kanssa tuntematta seksuaalista viehätystä kuin toiseen sukupuoleen. Luulen, että seksuaalisen halun taso vaihtelee suuresti eri yksilöiden välillä yhtä paljon kuin halu romanttiseen kanssakäymiseen. Luulen, että on olemassa paljon seksuaaleja, jotka ovat aromanttisia, joten he teeskentelevät olevansa romanttisia koska se on heille ainut tapa saada säännöllinen seksielämä. Ja tiedätkö, minusta ei ole kenellekään edullista, että tämä vaihtelu pyritään tukahduttamaan. Itse aromanttisena minua huolestuttaa erityisesti jälkimmäisten kohtalo, sillä romanttisten tunteiden puuttuminen tai haluttomuus hellyyteen usein taivutaan leimattavan itsekkyydeksi tai jopa suoraan tunnevammaisuudeksi.

Minusta kaikkien ihmisten ei tarvitse tuntea samaa, eikä enemmän tunteva välttämättä ole automaattisesti kiltimpi tai vähemmän hyväksikäyttöön taipuva: samalla tavalla kuin vähemmän tunteva ei ehkä tunne toisen ahdinkoa ja siten päätyy tietoisesti vahingoittamaan muita, on ihmisiä joille toiset ihmiset ovat ponnahduslautoja joiden päältä loikata tunteesta toiseen, ymmärtämättä että heidän myötätuntonsa olekaan ahdingossa olevalle mikään voimavara. Olisi suuri askel eteenpäin, jos voitaisiin ilman turhaa stigmatisointia myöntää, etteivät kaikkien koneistot ole samanlaisia tai edes käy ihan samalla polttoaineella.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Itsestäänselvyyksiä ei ole


 Saadessaan tietää seksuaalisesta suuntautumisestani, jotkut ihmettelevät, että eikö ole inhottavaa olla aseksuaali ja elää yhteiskunnassa, jolla on pakkomielle seksistä. Paha mennä muiden aseksuaalien puolesta mennä sanomaan, mutta minun vastaukseni on, että joskus kyllä, mutta enimmäkseen ei.

Olen aromanttinen aseksuaali, mutten antiromanttinen antiseksuaali. Minusta ei ole mitenkään epämiellyttävää, että muut ihmiset harrastavat seksiä tai haikailevat romantiikan perään. En minä sitä mielelläni katsele tai kuuntele, mutta loppujen lopuksi se ei ole inhottavaa. Vähän sama juttu kuin urheilun kanssa: minä en sitä halua katsella tai kuunnella, mutta en nyrpistä nokkaani heille, jotka niin tykkäävät tehdä. Ärsyttäväksi urheilu- romantiikka- ja seksihulluus käy vasta sitten, kun sitä on ihan oikeasti liikaa niin, ettei sitä pääse minnekään pakoon, ja kun ihmiset eivät anna tilaa eriäville mielipiteille.


Seksin ja romantiikan läpitunkevuus on ollut minulle niin kauan arkea, etteä samoin kuin en osaa haikailla niiden perään, en osaa haikailla maailmaa ilman niitä. Ne ovat välttämätön paha. Minusta on täysin normaalia ja useimmiten hyväksyttävää, että elokuvissa on seksikohtauksia tai muuta lääppimistä. Minä vain yksinkertaisesti katson muualle, jos tunnen oloni liian vaivautuneeksi. Yleensä tuollaiset kohtaukset kuitenkin ovat vain tylsiä.

Yksi asia mediassa kuitenkin ehkä voisi olla paremmin. Minulle on nimittäin erittäin harvinaista, että voisin samaistua johonkin hahmoon. Silloin kun olen pystynyt samaistumaan johonkuhun, se on ollut se häikäilemätön pahis, joka ei -- minusta ihan ymmärrettävästi -- juurikaan välitä pehmoilevien, ylitunteellisten hyvisten jorinoista ja päättää pistää ranttaliksi, joskus kirjoittajien armosta jopa jostakin melko inhimmillisestä syystä jottei pahis vaikuttaisi täysin yksiulotteiselta.


Ja mitäs sitten? No mitäs muutakaan kuin se, että a) kapteeni Herkkis ja Symppisjengi tuevat ja kolkkaavat pahiksen ja kaikilla on heti parempi olo, tai b) kapteeni Herkkis ja Symppisjengi näyttävät, että rakkaus ja haliminen ovat ihania asioita ja pahis ei pelkästään lopeta pahojen asioiden tekemisen, vaan muuttuu itsekin tunneprikaattilaiseksi. Tiedän, tai ainakin oletan, että kyseessä ei ole tarkoitus osoittaa että se puoli, joka on tunteellisempi on aina ihkumpi. Mutta tiedätkö, siltä se kovasti välillä vaikuttaa.

Eihän sitä edes tarvitse olla suuruudenhullu maailmanvalloittaja ja ihmiskunnan vihollinen saadakseen tunnepoliisin kimppuunsa hakkaamaan tunnepampulla päähän. Riittää, kun uskaltaa ehdottaa, että logiikka menee tunteiden edelle, kun mietitään ratkaisua johonkin ongelmaan. Tai  että uskaltaa ajatella, että päähenkilön henkilökohtaiset tunteet jotakin söpöliiniä kohtaan eivät ole tärkeämmät kuin koko maailman kohtalo, tms. Tietenkin helpottaa, kun kirjoittajat ovat naiiveja ja sokeita kliseille, mutta hyvästäkin mediasta löytää teoksia, joiden pääasiallisena viestinä tuntuu olevan, että tärkein asia ei ole ne teot, vaan ne tunteet. Kehtaakin olla tuntematta, niin jokin menee varmasti pieleen: tiedeprojekti menee reisille ja geenimuunnellut supersotilaat valloittavat maailman ellei karski seksikäs jenkki, joka on ehkä kovakourainen mutta pohjimmiltaan herkkä jätkä, tule ja pelasta.
 

Ällöä. Myöskin turhauttavaa. Ja kyllä, tällainen media vihjailee varsin epämiellyttäviä asioita sellaiselle, joka ei vain ole kovinkaan tunteellinen tai on kykenemätön tuntemaan joitakin asioita, kuten romanttinen rakkaus. Vaihtoehtoisista näkemyksistä on puutetta, joten epävarmuus iskee: johtuuko vaje siitä, että sille on jokin vaikeasti ymmärrettävä mutta siltikin ymmärrettävä kulttuurillinen syy, kuten jokin trendi joka on vain sattunut kohdalle, vai pidetäänkö sitä niin normaalina ja totuudenmukaisena, ettei kukaan muu juurikaan ärsyynny siitä?

On helppo sanoa, että "Sehän on vain viihdettä, ei sitä pidä otta vakavasti tai ajatella turhan syvällisesti" tai jotakin muuta vastaavaa, mutta minusta tällaiset asiat eivät ole selkeitä ennen kuin niistä puhutaan. Puhumisen tarvetta voi olla vaikea ymmärtää, ennen kuin on joutunut sen osaan, joka hämmentyneenä hymyilee ja nyökyttelee vitsille, jonka kaikki muut ymmärtävät, mutta jotkut vitsit on vain pakko selittää. On helppo mennä vikaan siinä, että onko jokin vitsi muille hauska siksi, että se EI ole heistä totta, vai siksi, että se ON totta.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Teiniangsti ja miten sen voi voittaa

Dodih, jospa palaisin siihen, mitä tuli sanottua ensimmäisessä blogitekstissäni. Kirjoitin:

"Nääs, minulla ei aina ole ollut kovinkaan tervettä suhdetta ympäristööni ja muihin ihmisiin. Ala-asteella, murrosiän kynnyksellä, tapahtui monia asioita, jotka vääristivät maailmankuvani ja samalla kuvan itsestäni. Silloin aliarvioin täysin näiden asioiden vaikutukset elämääni, mutta nykyään minulle on suuri ihmetys, kuinka huonossa jamassa olen kenenkään (itsenikään) tajuamatta voinut olla, ja niin nuorena" 

On kai hyvä aloittaa siitä, että ala-asteen ensimmäiset vuodet olivat kivoja, yksinkertaisia. Minulla oli koulukavereita, läheisiäkin. Meidän koulussamme esiintyi jonkin verran kiusaamista, mutta se ei tuntunut pahalta kun oli ihmisiä joihin tukeutua. Loppua kohden asiat, tai pikemminkin ihmiset, kuitenkin muuttuivat perinpohjaisesti ja minä lensin kärryiltä.

Murrosikä ei kohdellut minua hyvin. En ole varma, muutuinko itse mitenkään dramaattisesti, mutta ympärilläni kaikki tuntui muuttuvan. Ihmiset, joiden kanssa olin vasta pari vuotta aikaisemmin vannonut, että "Yäk, mä en ainakaan koskaan rakastu tai mee naimisiin" ja että silloin olettamani vastakkainen sukupuoli on ällöttävä, alkoivatkin kiinnostua nuorten asioista ja käyttäytyä kuin emme olisi koskaan mitään sanoneetkaan. Tytöt alkoivat meikkaamaan ja käyttämään aikuismaisia vaatteita ja pojat muuttuivat jotenkin aggressiivisemmiksi ja paljon tietoisemmiksi siitä, mikä oli "in". Koulusta tuli teinidraamaa, joka oli täynnä eri klikkien välistä veljeilyä ja selkäänpuukottamista. En sopinut joukkoon, vaan olin vapaata riistaa kiusaajille.


Pahinta oli, että tuntui siltä kuin maailmassa olisi ollut vain yksi ikäiseni ihminen, joka ymmärsi ja hänkin asui kaukana (rispektiä, jos kyseinen henkilö sattuu lukemaan). Vanhempien ja muiden aikuisten kanssa puhuminen tuntui yhä useammin päätyvän riitaan, joten puhuin vähän. Aikuisten odotukset muita ja siinä samassa minua kohtaan muuttuivat: yhtäkkiä koulussa puhuttiin kukista ja mehiläisistä, suhteista ja kehon muutoksista, ja aina tietyllä holhoavalla, teennäisen ymmärtävällä sävyllä.

Minusta oli häväistys, että minun oli siedettävä se, että jokin nainen kertoi minulle meikkaamisvinkkejä koulussa ihan kuin alkaisin jonakin päivänä oikeasti meikata. Vielä pahempi häväistys minulle oli se, kun rivien välistä minulle vihjailtiin tulevaisuutta avioituneena lapsen vanhempana. Kun taas menin terveydenhoitajalle, hän "lohdutti" minua sanomalla, ettei minulla ole mitään hätää koska minusta kasvaisi varmasti "viehättävä". Hän kuitenkin oli väärässä, joten hah!

Koko homma haiskahti salaliitolta. En luottanut kehenkään, kaikista vähiten koulukavereihini jotka pettivät (kenties hyvin epärealistiset) odotukseni. Päädyin lopulta tekemään omat päätelmäni siitä, mitä ympärillä tapahtui, eikä näkemykseni ollut valoisa. Tulin siihen tulokseen, että ihmiset ovat paskoja, todella paskoja. Harvoja ja valittuja lukuunottamatta he olivat minulle vajaamielisiä, typeriä lampaita, jotka teeskentelivät ja pettivät peittääkseen heikkoutensa. Ihminen oli lajina minulle virus, joka tuhoaisi itsensä ja koko maailman. Olin päättänyt olla hankkimatta kavereita yläasteelle, koska päätin etten tarvitse niitä. Olin kaksitoistavuotias, joka haaveilin ihmiskunnan tuhosta.

Tuolloin minulle tuli pakkomielle aitoudesta ja luonnollisuudesta. Kaikki sellaiset asiat, jotka rajoittivat käytöstäni, olivat pahoja. Ihannoin muuta eläinkuntaa ja sitä, miten vapaita muut eläimet olivat luonnontilassaan. Halusin olla mikä tahansa muu kuin ihminen ja inhosin syvästi käsityksiä, joita muilla oli luonnosta ja eri eläimistä: nautin syvästi siitä, kun pääsin kertomaan raakoja totuuksia ja halusin ihmisten näkevän, kuinka mitättömiä he olivat. Olin ylimielinen, härskiyttään korostava ja anteeksipyytelemätön nihilisti vähintään neljään- tai viiteentoista ikävuoteen asti.


Miten asia sitten korjaantui? Kai se alkoi siten, että suunnitelmani pysyä yksinäisenä sutena meni reisille mahdollisesti jo ihan ensimmäisenä päivänä yläasteella. Sain uusia koulukavereita, eikä minun edes tarvinnut enää juurikaan pelätä koulukiusaamista, koulussani oli reiluja opettajia ja mukava ilmapiiri. Teiniangsti ei parantunut heti, mutta otollisten olosuhteiden ansiosta perusluottamukseni ihmisiin ja ihmisten luomiin rakenteisiin palautui vähitellen.

Tärkeää oli myös nähdä, kuinka värittynyt ja vääristynyt kuva minulla oli siitä, mitä on olla luonnollinen ja aito. Aloin näkemään ristiriitoja siinä, miten näin ihmiset ja muun eläinkunnan -- ymmärsin, miten outoa on ihannoida eläinten luonnollisuutta ja turmeltumattomuutta ja samaan henkeen tokaista, että ihmiset ovat "vain" eläimiä. En enää voinut ymmärtää, miten joskus saatoin olettaa ihmisten luomusten ihmeellisyyden katoavan siitä, että ivallisesti osoitin eläinmaailmasta vastaavanlaisen.

Kun aloin oikeasti vertailemaan ihmisten ja ihannoimani luonnon yhtäläisyyksiä ilman jatkuvaa tarvetta etsiä tekosyitä sille, miksi koskematon luonto on kaikessa parempi, aloin nähdä yhä mielenkiintoisempia asioita meistä ihmisistä sekä muusta maailmasta. Aloin arvostaa ihmisten monimuotoisuutta ja kekseliäisyyttä uudella tavalla. Ymmärsin sen, miksi ihmiset valehtelevat, tekevät rajoituksia ja muuttavat tapansa muiden mukaisiksi, eikä syynä ollut se, että ihmiset olisivat tavallista heikompia. Tekeväthän useat muutkin eläimet samoin! Olosuhteiden armosta olemme vain sattumoisin kehittyneet tällaisiksi ja muodostaneet mitä ihmeellisimpiä, monimutkaisimpia sosiaalisia sekä aineellisia rakenteita.

Tulin siihen tulokseen, että me ihmiset olemme varsin mielenkiintoisia, erikoislaatuisia eläimiä muiden joukossa. Eikö muka ole suorastaan uskomatonta, miten taitavasti jotkin eläimet voivat taitavasti ohjailla, tyydyttää, huijata, auttaa, muovata, hyväksikäyttää, tuhota ja synnyttää muita oman ja muiden lajien edustajia? Minusta se on kutkuttavaa, kaikessa julmuudessaankin. Saa haukkua kyynikoksi, kun en muuttunutkaan ääripessimististä äärioptimiseksi idealistiksi, mutta ainakaan en ole enää angstaava teini.

maanantai 28. kesäkuuta 2010

Ei seksiä, ei lääppimistä, ei romantiikkaa

Olen aseksuaali. Se tarkoittaa, että en tunne seksuaalista viehtymystä ketään kohtaan. Minun kohdallani se tarkoittaa myös sitä, että minulta puuttuu halu ja tarve harrastaa seksiä tai kokea muutakaan intiimiä läheisyyttä. Elämä ja kuolema neitsyenä? Kuulostaa hyvältä. En myöskään ihmeemmin piilottele tätä asiaa muilta ihmisiltä, eli olen melko lailla ulkona kaapista.

Sen lisäksi, että olen aseksuaali, olen aromanttinen. Aromanttisuudella ei ole mitään tekemistä aromikkuuden tai aromisuolan kanssa, vaikka niin voisi ajatella. Aromanttisuus viittaa siihen, että en tarvitse romantiikkaa. Minulla ei ole halua tai tarvetta elää romanttisessa suhteessa kenenkään kanssa. Minä en ole muutenkaan kovinkaan läheisriippuvainen ihminen. En tahdo itselleni perhettä: en näe sellaiselle tarvetta.

Tiedostan tarpeeni sosiaalisena eläimenä, mutta yhtä lailla tiedostan sen, että läheisyydentarpeeni on helppo tyydyttää. Luotan siihen, että tunnistan kaipuun kun se ilmaantuu, mutta olen myös valinnut itselleni sosiaalisen ammatin, jotta sosiaaliset taitoni eivät vahingossakaan pääsisi ruostumaan. Minulla oli ennen aikomus opiskella biologiksi, jolloin ehkä keräilisin hyönteisiä ja seurailisin homesienten kasvua petrimaljoissa, mutta jossain vaiheessa arvelin, että harrastuksesta ei välttämättä aina tule hyvää ammattia.


Elämäni on melko mutkatonta, tai ainakin siltä tuntuu kun seurailee muiden taivalta. Olen saanut melko vapaasti täyttää ne kolot, jotka seksi ja romantiikka muuten täyttäisivät, ja ne ovat minusta aika täynnä. Jos minun olisi yhtäkkiä pakko tunkea seksi tai romantiikka elämääni, niin en yksinkertaisesti tietäisi, mihin ne laittaisin. En keksi mitään sellaista, jonka haluaisin uhrata itsestäni jotta ne saisi mahtumaan jonnekin.

Miltä se sitten tuntuu, kun ei halua seksiä, romantiikkaa, tai muuta lääppimistä? Se lienee täysin yksilökohtaista eri aseksuaalien ja aromantikkojen välillä. Minä en tunne mitään ihmeellistä, kun näen tai kuvittelen kaksi ihmistä sukupuoliyhdynnässä tai parisuhteessa. Sitten kun kuvittelen itseni jommassakummassa tilanteessa, tunnen oloni erittäin vastenmieliseksi. Luulen, että tunne on hyvin samanlainen kuin silloin, kun kuka tahansa tavanomainen ihminen kuvittelee itsensä hässimässä vanhempiensa tai sisarustensa kanssa. Kuvitellun partnerin sukupuolella, iällä, tai ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä tässä asiassa.

Joskus törmään siihen ehdotukseen, että jospa tuntemukseni johtuu siitä, että minulla on huono itsetunto. Että pitäisin itseäni jotenkin vastenmielisenä. En kuitenkaan näe, miten tuo voisi olla totta. Huono itsetunto tai halu olla jonkun toisen kaltainen on minulle varsin vieras asia -- minusta minä olen ihan loistava tyyppi enkä haluaisi olla kukaan muu. Olen pikemminkin joutunut kamppailemaan sen käsityksen kanssa, että kaikki ihmiset lempihenkilöitäni lukuunottamatta ovat jotenkin vähäpätöisiä ja typeriä. Olin varhaisnuoruudessani melkoisen ylimielinen ernu (tiedäthän, erilainen nuori).

En ole tietenkään kokonaan sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että jonain päivänä jokin kilahtaa päässäni ja yhtäkkiä kaipaan seksiä. En ole myöskään sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että huomenna alkaa ydintalvi tai zombien hyökkäys. Minulle mikään ei ole ehdottoman varmaa tässä maailmassa, joten toivon mukaan epäilijät eivät saa mitään "Ahaa, arvasinpas" -kiksejä.

Kaiken kaikkiaan, minusta elämä hymyilee minulle ihan mukavasti. Olen nuori ja minulla on paljon koettavaa, vaikka sukupuoliyhdyntä, rakkaus ja perhe eivät olisikaan osa elämääni. Olen onnellinen ja aion pysyä onnellisena, mitä ikinä se vaatiikin.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Bugin eka blogi

Vaikka tavalliset kirjoitetut blogit ovat so last season, päätin hetken mielijohteesta pistää blogin pystyyn. Mitään erityistä syytä sille ei ole, mutta joidenkin ihmisten mielestä ajatusten muuttaminen aineellisempaan, säilyvämpään muotoon on suositeltavaa, joten näin teen. Jospa siitä ainakin seuraa hilpeyttä joskus tulevaisuudessa.

Tulen todennäköisesti kirjoittamaan sellaisista asioista, jotka ehkä olisivat muille herkkiä tai arkoja asioita, mutta eivät aiheuta minulle mitään erityistä päänvaivaa tai vatsanväänteitä. Minua ei kuitenkaan parane kutsua rohkeaksi -- rohkeus on sitä, kun tekee asioita, jotka ovat itselle vaikeita tai vaarallisia. Minä kirjoitan näin, koska se on minulle helppoa. Minulle on suurempi haaste olla kertomatta ihmisille asioita, joita he eivät halua kuulla.

Kuten hyviin tapoihin kuuluu, kerron hieman itsestäni. Olen tällä hetkellä 22-vuotias opiskelija, joka odottaa itselleni epätyypillisellä innolla valmistumista ja työelämään siirtymistä. Opiskelen kansalaistoimintaa ja nuorisotyötä ja yritän suuntautua siten, että tuleva työpaikkani löytyy verkkonuorisotyöstä. Mielenkiinnon kohteitani ovat videopelit, Internet, kuvataiteet, sarjakuvat ja animaatiot, vaihtoehtoiset elämäntavat ja elämä kaikessa monimuotoisuudessaan.

Jätin sukupuoleni avonaiseksi syystä. Viimeisin asia jonka olen hahmottanut itsestäni on se, että olen transsukupuolinen. Termistö on minulla vielä vähän hukassa, mutta jos olen ymmärtänyt oikein, olen sukupuoli-identiteetiltäni sukupuolineutraali (eng.: agender / gender neutral / neutrois), eli en koe olevani sen enempää nainen kuin mieskään. Sille, miksi olen yhtäkkiä vain hahmottanut itsestäni jotain, on myöskin syy, mutta minusta on täysin ymmärrettävää jos jollekulle iskee epäilys siitä, että kyseessä on identiteettien shoppailija. Tiedäthän, sellainen joka napsii itselleen erilaisia hienon kuuloisia nimikkeitä siinä toivossa, että se tekee elämän jotenkin mielenkiintoisemmaksi. Näin ei kuitenkaan minun kohdallani ole.

Nääs, minulla ei aina ole ollut kovinkaan tervettä suhdetta ympäristööni ja muihin ihmisiin. Ala-asteella, murrosiän kynnyksellä, tapahtui monia asioita, jotka vääristivät maailmankuvani ja samalla kuvan itsestäni. Silloin aliarvioin täysin näiden asioiden vaikutukset elämääni, mutta nykyään minulle on suuri ihmetys, kuinka huonossa jamassa olen kenenkään (itsenikään) tajuamatta voinut olla, ja niin nuorena. Olen sittemmin palautunut vähitellen ja kiitos siitä kuuluu oikeastaan kaikille, joiden kanssa minulla on ollut positiivisia tai jopa ihan vaan neutraaleja kokemuksia.

Sitä mukaa kun olen varttunut, monet itselläni olleet väärinkäsitykset ovat oienneet ja olen sen myötä tajunnut uusia asioita itsestäni. Yksi näistä on ollut hieman vinksallaan olleet käsitykseni sukupuolesta, eikä pelkästään omastani. Kun olin lapsi, käsitykseni sukupuolesta oli hyvin kapea, eikä se pitkään, pitkään aikaan muuttunut. Minulla ei ollut kuin yhtä sukupuolta edustavia saman ikäisiä ystäviä tai edes tuttavia joista olisin pitänyt, joten en koskaan voinut peilata omaa olemustani oletettuun vastakkaiseen sukupuoleen. Toinen sukupuoli oli minulle tuttu ja turvallinen ja toinen vieras ja pelottava, joten oletin aina kuuluvani aiempaan.

Asiat ovat muuttuneet, ja hyvä niin. Ennen pidin fyysiselle sukupuolelleni ominaista käyttäytymistä heikkouden, tyhmyyden, tai alkukantaisuuden merkkinä, koska en ymmärtänyt sitä, mistä se johtuu. Luulin, että kaikki ovat pohjimmiltaan kuten minä olen, mutta jokin maailmassa tahraa heidät ja saavat heidät käyttäytymään oudosti. Pidin itseäni jotenkin koskemattomana ja ylhäisenä. Tosiasiassa en ole mitenkään erityinen, en tosiaankaan.

Kuten blogini nimi suorasukaisesti kertoo, olen harmiton bugi, poikkeama. Minulle itselleni siitä on koitunut pelkkää iloa ja hyötyä koko elämäni, tiettyä lyhyttä aikaa lukuunottamatta, mutta on muun maailman päätettävissä, rikastanko ympäristöäni vai en. Pyrin itse siihen, että kartutan tietoa ja taitoja, jotka pitävät minut pinnalla riippumatta siitä, millaisena minut nähdään.