torstai 22. heinäkuuta 2010
Itsestäänselvyyksiä ei ole
Saadessaan tietää seksuaalisesta suuntautumisestani, jotkut ihmettelevät, että eikö ole inhottavaa olla aseksuaali ja elää yhteiskunnassa, jolla on pakkomielle seksistä. Paha mennä muiden aseksuaalien puolesta mennä sanomaan, mutta minun vastaukseni on, että joskus kyllä, mutta enimmäkseen ei.
Olen aromanttinen aseksuaali, mutten antiromanttinen antiseksuaali. Minusta ei ole mitenkään epämiellyttävää, että muut ihmiset harrastavat seksiä tai haikailevat romantiikan perään. En minä sitä mielelläni katsele tai kuuntele, mutta loppujen lopuksi se ei ole inhottavaa. Vähän sama juttu kuin urheilun kanssa: minä en sitä halua katsella tai kuunnella, mutta en nyrpistä nokkaani heille, jotka niin tykkäävät tehdä. Ärsyttäväksi urheilu- romantiikka- ja seksihulluus käy vasta sitten, kun sitä on ihan oikeasti liikaa niin, ettei sitä pääse minnekään pakoon, ja kun ihmiset eivät anna tilaa eriäville mielipiteille.
Seksin ja romantiikan läpitunkevuus on ollut minulle niin kauan arkea, etteä samoin kuin en osaa haikailla niiden perään, en osaa haikailla maailmaa ilman niitä. Ne ovat välttämätön paha. Minusta on täysin normaalia ja useimmiten hyväksyttävää, että elokuvissa on seksikohtauksia tai muuta lääppimistä. Minä vain yksinkertaisesti katson muualle, jos tunnen oloni liian vaivautuneeksi. Yleensä tuollaiset kohtaukset kuitenkin ovat vain tylsiä.
Yksi asia mediassa kuitenkin ehkä voisi olla paremmin. Minulle on nimittäin erittäin harvinaista, että voisin samaistua johonkin hahmoon. Silloin kun olen pystynyt samaistumaan johonkuhun, se on ollut se häikäilemätön pahis, joka ei -- minusta ihan ymmärrettävästi -- juurikaan välitä pehmoilevien, ylitunteellisten hyvisten jorinoista ja päättää pistää ranttaliksi, joskus kirjoittajien armosta jopa jostakin melko inhimmillisestä syystä jottei pahis vaikuttaisi täysin yksiulotteiselta.
Ja mitäs sitten? No mitäs muutakaan kuin se, että a) kapteeni Herkkis ja Symppisjengi tuevat ja kolkkaavat pahiksen ja kaikilla on heti parempi olo, tai b) kapteeni Herkkis ja Symppisjengi näyttävät, että rakkaus ja haliminen ovat ihania asioita ja pahis ei pelkästään lopeta pahojen asioiden tekemisen, vaan muuttuu itsekin tunneprikaattilaiseksi. Tiedän, tai ainakin oletan, että kyseessä ei ole tarkoitus osoittaa että se puoli, joka on tunteellisempi on aina ihkumpi. Mutta tiedätkö, siltä se kovasti välillä vaikuttaa.
Eihän sitä edes tarvitse olla suuruudenhullu maailmanvalloittaja ja ihmiskunnan vihollinen saadakseen tunnepoliisin kimppuunsa hakkaamaan tunnepampulla päähän. Riittää, kun uskaltaa ehdottaa, että logiikka menee tunteiden edelle, kun mietitään ratkaisua johonkin ongelmaan. Tai että uskaltaa ajatella, että päähenkilön henkilökohtaiset tunteet jotakin söpöliiniä kohtaan eivät ole tärkeämmät kuin koko maailman kohtalo, tms. Tietenkin helpottaa, kun kirjoittajat ovat naiiveja ja sokeita kliseille, mutta hyvästäkin mediasta löytää teoksia, joiden pääasiallisena viestinä tuntuu olevan, että tärkein asia ei ole ne teot, vaan ne tunteet. Kehtaakin olla tuntematta, niin jokin menee varmasti pieleen: tiedeprojekti menee reisille ja geenimuunnellut supersotilaat valloittavat maailman ellei karski seksikäs jenkki, joka on ehkä kovakourainen mutta pohjimmiltaan herkkä jätkä, tule ja pelasta.
Ällöä. Myöskin turhauttavaa. Ja kyllä, tällainen media vihjailee varsin epämiellyttäviä asioita sellaiselle, joka ei vain ole kovinkaan tunteellinen tai on kykenemätön tuntemaan joitakin asioita, kuten romanttinen rakkaus. Vaihtoehtoisista näkemyksistä on puutetta, joten epävarmuus iskee: johtuuko vaje siitä, että sille on jokin vaikeasti ymmärrettävä mutta siltikin ymmärrettävä kulttuurillinen syy, kuten jokin trendi joka on vain sattunut kohdalle, vai pidetäänkö sitä niin normaalina ja totuudenmukaisena, ettei kukaan muu juurikaan ärsyynny siitä?
On helppo sanoa, että "Sehän on vain viihdettä, ei sitä pidä otta vakavasti tai ajatella turhan syvällisesti" tai jotakin muuta vastaavaa, mutta minusta tällaiset asiat eivät ole selkeitä ennen kuin niistä puhutaan. Puhumisen tarvetta voi olla vaikea ymmärtää, ennen kuin on joutunut sen osaan, joka hämmentyneenä hymyilee ja nyökyttelee vitsille, jonka kaikki muut ymmärtävät, mutta jotkut vitsit on vain pakko selittää. On helppo mennä vikaan siinä, että onko jokin vitsi muille hauska siksi, että se EI ole heistä totta, vai siksi, että se ON totta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti