torstai 22. heinäkuuta 2010

Itsestäänselvyyksiä ei ole


 Saadessaan tietää seksuaalisesta suuntautumisestani, jotkut ihmettelevät, että eikö ole inhottavaa olla aseksuaali ja elää yhteiskunnassa, jolla on pakkomielle seksistä. Paha mennä muiden aseksuaalien puolesta mennä sanomaan, mutta minun vastaukseni on, että joskus kyllä, mutta enimmäkseen ei.

Olen aromanttinen aseksuaali, mutten antiromanttinen antiseksuaali. Minusta ei ole mitenkään epämiellyttävää, että muut ihmiset harrastavat seksiä tai haikailevat romantiikan perään. En minä sitä mielelläni katsele tai kuuntele, mutta loppujen lopuksi se ei ole inhottavaa. Vähän sama juttu kuin urheilun kanssa: minä en sitä halua katsella tai kuunnella, mutta en nyrpistä nokkaani heille, jotka niin tykkäävät tehdä. Ärsyttäväksi urheilu- romantiikka- ja seksihulluus käy vasta sitten, kun sitä on ihan oikeasti liikaa niin, ettei sitä pääse minnekään pakoon, ja kun ihmiset eivät anna tilaa eriäville mielipiteille.


Seksin ja romantiikan läpitunkevuus on ollut minulle niin kauan arkea, etteä samoin kuin en osaa haikailla niiden perään, en osaa haikailla maailmaa ilman niitä. Ne ovat välttämätön paha. Minusta on täysin normaalia ja useimmiten hyväksyttävää, että elokuvissa on seksikohtauksia tai muuta lääppimistä. Minä vain yksinkertaisesti katson muualle, jos tunnen oloni liian vaivautuneeksi. Yleensä tuollaiset kohtaukset kuitenkin ovat vain tylsiä.

Yksi asia mediassa kuitenkin ehkä voisi olla paremmin. Minulle on nimittäin erittäin harvinaista, että voisin samaistua johonkin hahmoon. Silloin kun olen pystynyt samaistumaan johonkuhun, se on ollut se häikäilemätön pahis, joka ei -- minusta ihan ymmärrettävästi -- juurikaan välitä pehmoilevien, ylitunteellisten hyvisten jorinoista ja päättää pistää ranttaliksi, joskus kirjoittajien armosta jopa jostakin melko inhimmillisestä syystä jottei pahis vaikuttaisi täysin yksiulotteiselta.


Ja mitäs sitten? No mitäs muutakaan kuin se, että a) kapteeni Herkkis ja Symppisjengi tuevat ja kolkkaavat pahiksen ja kaikilla on heti parempi olo, tai b) kapteeni Herkkis ja Symppisjengi näyttävät, että rakkaus ja haliminen ovat ihania asioita ja pahis ei pelkästään lopeta pahojen asioiden tekemisen, vaan muuttuu itsekin tunneprikaattilaiseksi. Tiedän, tai ainakin oletan, että kyseessä ei ole tarkoitus osoittaa että se puoli, joka on tunteellisempi on aina ihkumpi. Mutta tiedätkö, siltä se kovasti välillä vaikuttaa.

Eihän sitä edes tarvitse olla suuruudenhullu maailmanvalloittaja ja ihmiskunnan vihollinen saadakseen tunnepoliisin kimppuunsa hakkaamaan tunnepampulla päähän. Riittää, kun uskaltaa ehdottaa, että logiikka menee tunteiden edelle, kun mietitään ratkaisua johonkin ongelmaan. Tai  että uskaltaa ajatella, että päähenkilön henkilökohtaiset tunteet jotakin söpöliiniä kohtaan eivät ole tärkeämmät kuin koko maailman kohtalo, tms. Tietenkin helpottaa, kun kirjoittajat ovat naiiveja ja sokeita kliseille, mutta hyvästäkin mediasta löytää teoksia, joiden pääasiallisena viestinä tuntuu olevan, että tärkein asia ei ole ne teot, vaan ne tunteet. Kehtaakin olla tuntematta, niin jokin menee varmasti pieleen: tiedeprojekti menee reisille ja geenimuunnellut supersotilaat valloittavat maailman ellei karski seksikäs jenkki, joka on ehkä kovakourainen mutta pohjimmiltaan herkkä jätkä, tule ja pelasta.
 

Ällöä. Myöskin turhauttavaa. Ja kyllä, tällainen media vihjailee varsin epämiellyttäviä asioita sellaiselle, joka ei vain ole kovinkaan tunteellinen tai on kykenemätön tuntemaan joitakin asioita, kuten romanttinen rakkaus. Vaihtoehtoisista näkemyksistä on puutetta, joten epävarmuus iskee: johtuuko vaje siitä, että sille on jokin vaikeasti ymmärrettävä mutta siltikin ymmärrettävä kulttuurillinen syy, kuten jokin trendi joka on vain sattunut kohdalle, vai pidetäänkö sitä niin normaalina ja totuudenmukaisena, ettei kukaan muu juurikaan ärsyynny siitä?

On helppo sanoa, että "Sehän on vain viihdettä, ei sitä pidä otta vakavasti tai ajatella turhan syvällisesti" tai jotakin muuta vastaavaa, mutta minusta tällaiset asiat eivät ole selkeitä ennen kuin niistä puhutaan. Puhumisen tarvetta voi olla vaikea ymmärtää, ennen kuin on joutunut sen osaan, joka hämmentyneenä hymyilee ja nyökyttelee vitsille, jonka kaikki muut ymmärtävät, mutta jotkut vitsit on vain pakko selittää. On helppo mennä vikaan siinä, että onko jokin vitsi muille hauska siksi, että se EI ole heistä totta, vai siksi, että se ON totta.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Teiniangsti ja miten sen voi voittaa

Dodih, jospa palaisin siihen, mitä tuli sanottua ensimmäisessä blogitekstissäni. Kirjoitin:

"Nääs, minulla ei aina ole ollut kovinkaan tervettä suhdetta ympäristööni ja muihin ihmisiin. Ala-asteella, murrosiän kynnyksellä, tapahtui monia asioita, jotka vääristivät maailmankuvani ja samalla kuvan itsestäni. Silloin aliarvioin täysin näiden asioiden vaikutukset elämääni, mutta nykyään minulle on suuri ihmetys, kuinka huonossa jamassa olen kenenkään (itsenikään) tajuamatta voinut olla, ja niin nuorena" 

On kai hyvä aloittaa siitä, että ala-asteen ensimmäiset vuodet olivat kivoja, yksinkertaisia. Minulla oli koulukavereita, läheisiäkin. Meidän koulussamme esiintyi jonkin verran kiusaamista, mutta se ei tuntunut pahalta kun oli ihmisiä joihin tukeutua. Loppua kohden asiat, tai pikemminkin ihmiset, kuitenkin muuttuivat perinpohjaisesti ja minä lensin kärryiltä.

Murrosikä ei kohdellut minua hyvin. En ole varma, muutuinko itse mitenkään dramaattisesti, mutta ympärilläni kaikki tuntui muuttuvan. Ihmiset, joiden kanssa olin vasta pari vuotta aikaisemmin vannonut, että "Yäk, mä en ainakaan koskaan rakastu tai mee naimisiin" ja että silloin olettamani vastakkainen sukupuoli on ällöttävä, alkoivatkin kiinnostua nuorten asioista ja käyttäytyä kuin emme olisi koskaan mitään sanoneetkaan. Tytöt alkoivat meikkaamaan ja käyttämään aikuismaisia vaatteita ja pojat muuttuivat jotenkin aggressiivisemmiksi ja paljon tietoisemmiksi siitä, mikä oli "in". Koulusta tuli teinidraamaa, joka oli täynnä eri klikkien välistä veljeilyä ja selkäänpuukottamista. En sopinut joukkoon, vaan olin vapaata riistaa kiusaajille.


Pahinta oli, että tuntui siltä kuin maailmassa olisi ollut vain yksi ikäiseni ihminen, joka ymmärsi ja hänkin asui kaukana (rispektiä, jos kyseinen henkilö sattuu lukemaan). Vanhempien ja muiden aikuisten kanssa puhuminen tuntui yhä useammin päätyvän riitaan, joten puhuin vähän. Aikuisten odotukset muita ja siinä samassa minua kohtaan muuttuivat: yhtäkkiä koulussa puhuttiin kukista ja mehiläisistä, suhteista ja kehon muutoksista, ja aina tietyllä holhoavalla, teennäisen ymmärtävällä sävyllä.

Minusta oli häväistys, että minun oli siedettävä se, että jokin nainen kertoi minulle meikkaamisvinkkejä koulussa ihan kuin alkaisin jonakin päivänä oikeasti meikata. Vielä pahempi häväistys minulle oli se, kun rivien välistä minulle vihjailtiin tulevaisuutta avioituneena lapsen vanhempana. Kun taas menin terveydenhoitajalle, hän "lohdutti" minua sanomalla, ettei minulla ole mitään hätää koska minusta kasvaisi varmasti "viehättävä". Hän kuitenkin oli väärässä, joten hah!

Koko homma haiskahti salaliitolta. En luottanut kehenkään, kaikista vähiten koulukavereihini jotka pettivät (kenties hyvin epärealistiset) odotukseni. Päädyin lopulta tekemään omat päätelmäni siitä, mitä ympärillä tapahtui, eikä näkemykseni ollut valoisa. Tulin siihen tulokseen, että ihmiset ovat paskoja, todella paskoja. Harvoja ja valittuja lukuunottamatta he olivat minulle vajaamielisiä, typeriä lampaita, jotka teeskentelivät ja pettivät peittääkseen heikkoutensa. Ihminen oli lajina minulle virus, joka tuhoaisi itsensä ja koko maailman. Olin päättänyt olla hankkimatta kavereita yläasteelle, koska päätin etten tarvitse niitä. Olin kaksitoistavuotias, joka haaveilin ihmiskunnan tuhosta.

Tuolloin minulle tuli pakkomielle aitoudesta ja luonnollisuudesta. Kaikki sellaiset asiat, jotka rajoittivat käytöstäni, olivat pahoja. Ihannoin muuta eläinkuntaa ja sitä, miten vapaita muut eläimet olivat luonnontilassaan. Halusin olla mikä tahansa muu kuin ihminen ja inhosin syvästi käsityksiä, joita muilla oli luonnosta ja eri eläimistä: nautin syvästi siitä, kun pääsin kertomaan raakoja totuuksia ja halusin ihmisten näkevän, kuinka mitättömiä he olivat. Olin ylimielinen, härskiyttään korostava ja anteeksipyytelemätön nihilisti vähintään neljään- tai viiteentoista ikävuoteen asti.


Miten asia sitten korjaantui? Kai se alkoi siten, että suunnitelmani pysyä yksinäisenä sutena meni reisille mahdollisesti jo ihan ensimmäisenä päivänä yläasteella. Sain uusia koulukavereita, eikä minun edes tarvinnut enää juurikaan pelätä koulukiusaamista, koulussani oli reiluja opettajia ja mukava ilmapiiri. Teiniangsti ei parantunut heti, mutta otollisten olosuhteiden ansiosta perusluottamukseni ihmisiin ja ihmisten luomiin rakenteisiin palautui vähitellen.

Tärkeää oli myös nähdä, kuinka värittynyt ja vääristynyt kuva minulla oli siitä, mitä on olla luonnollinen ja aito. Aloin näkemään ristiriitoja siinä, miten näin ihmiset ja muun eläinkunnan -- ymmärsin, miten outoa on ihannoida eläinten luonnollisuutta ja turmeltumattomuutta ja samaan henkeen tokaista, että ihmiset ovat "vain" eläimiä. En enää voinut ymmärtää, miten joskus saatoin olettaa ihmisten luomusten ihmeellisyyden katoavan siitä, että ivallisesti osoitin eläinmaailmasta vastaavanlaisen.

Kun aloin oikeasti vertailemaan ihmisten ja ihannoimani luonnon yhtäläisyyksiä ilman jatkuvaa tarvetta etsiä tekosyitä sille, miksi koskematon luonto on kaikessa parempi, aloin nähdä yhä mielenkiintoisempia asioita meistä ihmisistä sekä muusta maailmasta. Aloin arvostaa ihmisten monimuotoisuutta ja kekseliäisyyttä uudella tavalla. Ymmärsin sen, miksi ihmiset valehtelevat, tekevät rajoituksia ja muuttavat tapansa muiden mukaisiksi, eikä syynä ollut se, että ihmiset olisivat tavallista heikompia. Tekeväthän useat muutkin eläimet samoin! Olosuhteiden armosta olemme vain sattumoisin kehittyneet tällaisiksi ja muodostaneet mitä ihmeellisimpiä, monimutkaisimpia sosiaalisia sekä aineellisia rakenteita.

Tulin siihen tulokseen, että me ihmiset olemme varsin mielenkiintoisia, erikoislaatuisia eläimiä muiden joukossa. Eikö muka ole suorastaan uskomatonta, miten taitavasti jotkin eläimet voivat taitavasti ohjailla, tyydyttää, huijata, auttaa, muovata, hyväksikäyttää, tuhota ja synnyttää muita oman ja muiden lajien edustajia? Minusta se on kutkuttavaa, kaikessa julmuudessaankin. Saa haukkua kyynikoksi, kun en muuttunutkaan ääripessimististä äärioptimiseksi idealistiksi, mutta ainakaan en ole enää angstaava teini.